Levyarvio: Antti Lötjösen soololevyllä basso sahaa huolella – Lopputuloksena hienoja jazz-maisemia

Antti Lötjönen
Quintet East
We Jazz

Kauan maamme eturivin basisteihin kuulunut Antti Lötjönen julkaisee ensimmäisen omaa nimeään kantavan levyn vasta nyt. Se ei ole soololevy samassa mielessä kuin kollegansa Ville Herralan hieno Pu: vaan isommalla porukalla tehty kokoelma enimmäkseen Lötjösen sävellyksiä.

Vain kaksi levyn kappaleista on bassosooloja: Monograph I ja II. Varsinkin jälkimmäistä kuuntelisi ilokseen pidempäänkin. Lötjönen sahaa bassoaan rouhealla ja arkaaisella otteella, aika transsihakuisesti.

Levy tuntuu ammentavan vahvimmin niiltä ajoilta kun jazz oli jo löytänyt modaalisuuden, mutta vasta flirttaili freen kanssa. Levyn hienoimmat hetket ovat ne maalailevimmat, kuten esimerkiksi nimensä mukainen Oblique sekä versio Ornette Colemanin ja Charlie Hadeninkin aikoinaan duettona soittamasta Mary Hartman, Mary Hartman -saippuaoopperaparodian teemabiisistä. Viimeinen on sentimentaalisuudessan ihastuttava ja yhtye soittaa sen herkästi. Mutta hienoin on levyn päättävä balladi Rowan, jossa lyyrinen melodia yhdistyy rikkaan abstraktiin rytmimaailmaan maagisella tavalla.