Levyarvio: Antti Pouta kiitää tyylistä toiseen – Välivuodet-albumi käsittelee kriisejä ja ulkopuolisuutta vieraannuttavasti

Antti Pouta
Välivuodet
M.dulor

Antti Poudan Välivuodet-albumin aloittavan nimiraidan intro herätti suuria toiveita. Se tasapainoilee komeasti Bruce Hornsbyn sydänmaarockin ja The Blue Nilen kaltaisen sophistipopin välillä. Poudan taustan elokuvamusiikin parissa kuulee tässä parhaiten, punomassa tunnelmaa pelkistetyn teeman ympärille. Vuoden paras intro!

Sen jälkeen fiilikseni lerpahtivat. Välivuodet-kappaletta ei kyetä viemään loppuun tyydyttävästi. Lupaavan alun jälkeen Poudan pakka leviää täysin. Punaista lankaa ei ole, vaan Pouta kiitää tyylistä toiseen kuin uraansa pikakelaava Olavi Uusivirta. Ylva Harun kanssa esitetty Sanat ei auta yhtään kuulostaa Travisin tavispopilta ja Auringonpimennys lantratulta Princeltä. Hiljaisissa päivissä kuullaan homeopaattisia shoegaze-vaikutteita. Onneksi levy päättyy siihen. Enempään ei olisi huumori riittänyt.

Epätasaista kokonaisuutta suurempi ongelma ovat tekstit. Levyn pitäisi kertoa kriiseistä, ulkopuolisuuden tunteesta ja vieraantumisesta, mutta en löydä siltä ainuttakaan riviä, joka kertoisi aiheistaan samaistuttavasti. Jos tavoitteena on kuulijan vieraannuttaminen ja ulkopuolelle jättäminen, Välivuodet on taiteellinen täysosuma.