Levyarvio: Arion kaipaisi enemmän sielua ja vähemmän teknistä briljeeraamista – Kolmosalbumi jää edeltäjänsä jalkoihin

Arion
Vultures Die Alone
Ranka

Kotimainen melometalliyhtye jatkaa suurieleisen ja dramaattisen musiikkinsa takomista jo kolmannen pitkäsoiton merkeissä.

Isoja harppauksia ei linjassa ole tapahtunut vaan meno jatkuu pitkälti samaa rataa kuin Life Is Not Beautifulilla (2018), ehkä karvan verran modernimpaan suuntaan vietynä. Sinfoniaelementtien rinnalle on nostettu aavistus enemmän myös koneita, kertsien tarttuvuutta on terävöitetty ja samalla ehkä ruuvattu myös juustoisuuskerrointa kierros tiukemmalle. Modernille radiometallille tyypilliseen tapaan soundimaailma on puristettu täyteen, mikä saattaa kuulijasta riippuen tehdä kuuntelusta pidemmän päälle raskaan.

Komein pala on edukseen muusta linjasta erottuva instrumentaali Where The Ocean Greets The Sky, jossa on autenttista eeppisyyttä ja komeita melodioita. Vielä kun soolo-osastollakin maltettaisiin välttää ylenpalttista skaalojen juoksuttamista ja sweeppailua, hohtaisi timantti kirkkaammin. Sama ongelma vaivaa oikeastaan läpi levyn ja kitarasankareilta kaipaisikin enemmän tyylitajua ja sielua, vähemmän teknistä briljeeraamista.

Vultures Die Alone maistuu taatusti bändin faneille, mutta jää astetta monipuolisemman ja kiinnostavamman edeltäjänsä jalkoihin.