Levyarvio: Barokilla demoneita päin – Alex Izenberg tekee musiikkia pysyäkseen järjissään

Alex Izenberg
Caravan Chateau
Domino

Kun kuuntelee Alex Izenbergin hauraan käheää ja herkästi intiimiä laulua – kuin Randy Newman ilman mustaa huumoria ja viiltävää sarkasmia – tuntuu vaikealta uskoa, että Los Angelesin reunamilla elävällä laulaja-lauluntekijällä diagnosoitiin paranoidi skitsofrenia 2012. Elämä on sen jälkeen ollut hänelle jatkuvaa kamppailua kaikenlaisia pelkotiloja ja ahdistuksia vastaan. Mies tekee musiikkia kirjaimellisesti pysyäkseen järjissään.

Caravan Chateau on toinen Izenbergin albumi (Harlequin, 2016) ja hän toivoo sen tuovan valoa itsensä kaltaisille ihmisille. Lempeää valoa, lämpöä ja hellää romantiikkaa tässä onkin yllin kyllin, ja myös pop-sensibiliteettiä. Kammottavista demoneista sen sijaan ei ole tietoakaan, mutta niiden karkoittamiseksihan tämä on tehtykin.

Tukea tulee Grizzly Bearin, Foxygenin, Whitneyn ja Lemon Twigsin soittajilta. Jännästi barokkisen oloista soundia hallitsevat koskettimet, kitarat nostavat päätään vain paikoin, joskin silloin aika napakasti. Varsinkin mellotronin ja urkujen värisevä sointi leimaa rauhallisesti soljuvia lauluja, joissa kuuluu selvästi Lennon ja 70-luvun proge. Viritykseen sopivaa väriä antavat 60-lukuisesti sovitetut viulut, huilu ja köörit.

Tietystä ujoudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, kokonaisuus huokuu omanlaistaan luonnetta.