Kun ei odota mitään, voi yllättyä ainakin jokseenkin positiivisesti. Tartuin Bon Jovin 15. albumiin aika nihkeällä mielellä ihan jo siitä syystä, että yhtyeen 2000-luvun albumit olleet lähes poikkeuksetta kamalaa kuraa.
Poliittisesti latautuneella 2020-albumilla bändi on silti peruspöhöstä huolimatta varsin vetreässä kunnossa.
Vanhoista hard rock -ajoista on kuljettu pitkä matka. Nykyään Bon Jovi on pehmeillä roots rock -sävyillä maustettua valtavirran pop rockia. Balladit ovat totta kai imeliä ja menevien rallien koukut varman päälle pelatun kliseisiä. Silti tekeminen on tällä kertaa ihan freesiä. Etenkin Ritchie Samboran viime levyllä korvanneen Phil X:n kitaraosuuksissa on hienoa Dire Straitsin ja muun klassisen aikuisrockin makua.
Jos jostain, niin 58-vuotiaan Jon Bon Jovin äänestä pitää olla huolissaan. Jo yhtyeen toissakesäisillä keikoilla solisti oli pahasti alavireinen ja tukkoinen. Levyllä hänen helposti särähtelevää ääntään on työstetty miksauspöydän ääressä niin paljon, että siitä on kadonnut kaikki luonnollisuus.
Vanha ryijyrinta kuulostaa autotunen läpi ajetulta, koomiselta Bon Jovi -imitaattorilta, jonka nasaali korostuu ja joka työntää sanat kuulijan naaman eteen vääntäen niitä ärsyttävästi yli.
Tämä on harmillista, sillä 2020:llä konkarirokkareiden biisimateriaali on parempaa kuin pitkään aikaan.
