Bon Jovin haukkuminen on jokaisen kriitikon kansalaisvelvollisuus. New Jerseyn mies herättää alalla suorastaan huvittavan vahvoja purkauksia. Jon Bongiovin ansiot hardrockin saralla ovat niin kiistattomat, että haluaisin kolmen ensimmäisen albumin klassikkosarjan painavan vaakakupissa enemmän kuin viimeisimpien näyttöjen, joista erityisesti Have A Nice Day (2005) on jäänyt mieleen hermoille käyneenä kokemuksena. Miten niin onttoa musiikkia voikaan tehdä?
Entäs nyt sitten, kysyvät artisti ja kuulija. No, löydän itseni tilanteesta, jolle olen naureskellut. Nyt olisi kelvannut Have A Nice Dayn tekopirteä ja väkinäinen reippaus. What About Now on nimittäin tuskastuttavan ankea, mutta aivan yhtä väkisin puristettu. Tuskin Bon Jovin asemassa mikään ehdoton pakko studiolevyjä olisi kovin tiheästi julkaista. Kunpa levyllä olisi edes yksi rempseästi tyhjään uskoon luottava huudatus tai edes liian imelä slovari, joka mehustaisi kaikki maailman jakkupukupirkot. Ja kyllä, aikuisrockiakin voi tehdä intohimolla. Kuunnelkaa vaikka Foreignerin Agent Provocateur (1984).
Kuittauksena halveksunnalle Bon Jovi on aina korostanut, kuinka musiikkinsa antaa positiivisen energian kautta voimia ihmisille arjen murheisiin. Kellarin vesivahinko tapahtui siis oivaan ajankohtaan. Army Of Onen lannistuneen kuoron loilottama ”Never give up” -kertosäe ei kuitenkaan tuo minulle yhtään lohtua.
