Täytyy alkuun tunnustaa, että minä pidän Bon Jovista. Tai pidin Have A Nice Day -levyyn (2005) asti, jolloin mukaan tulleita country vaikutteita ei pidä hyväksyä. Onkin maukasta, että “Bonjoviksen” kolmastoista studioalbumi käynnistyy tuoreissa ja moderneissa merkeissä: persoonallisesti tuotetussa ja elokuvallisessa Teardrop To The Sea -puoliballadissa ilmaisu on nyansseissa ja herkkyydessä voimasointujen sijaan. Kakkoskappale We Don’t Run on kuin saman kolikon toinen puoli: nykyaikainen, yllättävän aggressiivinen ja äreän kitarasoolon (jota ei soita yhtyeestä pari vuotta sitten kuuseen suksinut Richie Sambora) sisältävä menopala kuulostaa silti, että näitä viidenkympin ylittäneitä miljonäärejä on kiinnostanut päivittää itsensä 2010-luvulle.
Valitettavasti country tekee paluun singlekappaleessa Saturday Night Gave Me Sunday Morning, jonka ummehtunut tunnelma vähentää uskoa yhdysvaltalaiseen rock-musiikkiin. Burning Bridges ei nousekaan koskaan uudelleen alkuvaiheensa lentoon, vaan kaikki tämä on Bon Jovin toimesta kuultu melko monta kertaa ennenkin. Toki periaatteessa sekin on ihan mukavaa.
