Brittiläinen Dragonforce on kairannut pikku hiljaa itselleen oman äänen power metalin toisinaan geneerisessä kentässä. Yhtyeen kahdeksas albumi perustuu yhä vähemmän pastissiin ja seisoo tukevammin omilla jaloillaan. Tulisen nopeat Nintendo-kitarasoolot, joissa enemmän totisesti on enemmän, genressään persoonallinen rytmittely sekä solisti Marc Hudsonin epätyypillinen, punk- ja popsävyjä sisältävä hevilaulu tekevät lontoolaisryhmästä välittömästi tunnistettavan, mutta nyt sävellyksissään on rehellistä tarttumapintaa.
Vaikka Dragonforce haluaisi olla – ja todennäköisesti on – maailman nopein power metal -yhtye, tällä albumilla parhaimmat ja eniten tunnepintaa sisältävät biisit ovat niitä hieman rauhallisempia. Strangers ja Heart Demolition rokkaavat kasaristi Van Halenin hengessä ja hymyilyttävät pop-henkisillä hokemillaan, ja The Last Dragonbornin syntikkamelodia tarttuu välittömästi.
Extreme Power Metalin kertosäkeet soivat enimmäkseen duurissa, tuotanto on nykyaikaista mutta ei liian turboahdettua ja melodia on aina lähtökohta, vaikka yhtye on tunnettu lähinnä virtuositeetistaan. Jos aiemmin Dragonforce oli muodon spektaakkelia, nyt tuotteella on myös sisältöä.
