DRAGONFORCE: Sonic Firestorm

Ensin Sonic Firestorm antaa lapsellisen kuvan. Eihän näin tolkuttomaan visioon melodiahölkästä pysty kuin olohuoneessa Star Trekiä vesipyssyillä leikkivä poikalauma, joka tykkää kuunnella Helloweenia tuplanopeudella.

DragonForcen biisit ovat hirmunopeuksilla pauhaavia melodiatulituksia, joissa kitarat vinkuvat korkealta ja tirauttelevat lickejä vuoronperään. Soolot tuntuvat kestävän minuutteja, vaikka niissä vasta kiirettä pitääkin: koko bändi kiristää otettaan heti, kun Herman Li tai Sam Totman vähänkin varoittavat soolosta. Kaksi asiaa pitikin tajuta, ennen kuin Sonic Firestormista rupesi saamaan kiinni. Ensinnäkään järkeä on turha etsiä, koska sitä ei ole. Toinen huomio tuli kannen kuvasta, jossa herrat soittavat ilmainstrumentteja hymyssä suin.

Bändi siis osaa suhtautua tekemisiinsä terveellä huumorilla. Ja kun seuraavan kerran Running Wild -tyylisen laulun pyyhkäistessä biisin alkuun ja kitaraharmonioiden huutaessa hurraata antaa brittien tykittää rauhassa, lähes varmana siitä, että heitä itseäänkin vähän hymyilyttää, levy alkaa toimia, vaikka biisit ovat yhtä pitkiä kuin Herman Lin tukka.

DragonForce on power metallin valoisampia bändejä, koska sillä on omaa näkemystä. Toki sekin lallattelee samoja ylikansallisia kiertomelodiota, mutta ei suostu kantamaan kaikkia keskieurooppalaisten syntejä. Jos Running Wild olisi huumorintajuinen yhtye, se olisi voinut tehdä Soldiers Of The Wastelandin kaltaisia biisejä joskus kuudennen levynsä kohdalla ja pelastaa uransa.