Aboogi on Imarhanin kotikaupunkiinsa Algerian Tamanrassetiin rakentama uusi oma studio, jossa tämä nuoren tuaregibändin kolmas albumi on tehty. Sen edeltäjä Temet (2019) hurmasi raa’alla, länsimaisia vaikutteita heijastelevalla rokkaavuudellaan ja funkiudellaan. Aboogi yllättää olemalla paljolti akustinen.
Eräänlaisen takaisinpaluun aiheuttamasta alkuhämmennyksestä selvittyäni olen rakastunut levyyn palavasti. Nytkin länsivaikutteita löytyy, mutta niitä käytetään hienovaraisesti ikiaikaisen tuaregiperinteen mausteina. Kappaleet erottuvat hyvin toisistaan. Huippu saavutetaan Taghadartilla sudanilaislaulaja Sulafa Elyasin tuodessa surulliseen balladiduettoon sellaista naisellista herkkyyttä ja intohimoa, että järki lähtee. Mykistävää elämänkokemusta ja karismaa huokuu myös Tinariwenin pian tämän äänityksen jälkeen kuolleen Japonaisin käheä laulu Tamiditinillä, jota aavemaisen modernisti humiseva sähkökitara ja perkussiot terästävät. Niitä käytetään kautta linjan taidokkaasti tukemassa etulinjan akustisten kitaroiden hiekkaista blueskudontaa.
Joka biisi tihkuu murhaavan syvää aavikkobluesia tilittäessään tuaregien osaa heitä vainoavan Isisin ja rankan nuorisotyöttömyyden välissä. Mutta syvä blues Saharassa, Mississippissä tai missä vaan ei koskaan paina alas. Kovimmissa oloissa syntyy myötätuntoisinta ja katarttisinta kamaa. Kun avausraita Achinkad jälkipuoliskollaan käynnistää riffinsä ja naiset alkavat taaempaa huutaa tribaalista kannustusta, tuntuu kuin tuuli antaisi kuulijalle siivet. Aboogin monikerroksinen maailma avautuu tasaisesti pitkällä kaavalla palkiten.
