Ensimmäiset noin neljä minuuttia ja kymmenen sekuntia, eli ensimmäisen biisin ja palttiarallaa 11 tai 12 tahtia toisesta, Crush lupaa paljon. Avausbiisi Falaise on huikean kaunis yhdistelmä melodisuutta ja dekonstruktiota. Last Bloomin alun jälkeen levy muuttuu tylsäksi ja retrovivahteiseksi erilaisten konemusiikkityylien läpikäynniksi. Ehkä kyseessä on yritys luoda uudestaan joku nuoruuden upea viikonloppu tai jotain vastaavaa, mutta lopputulos kuulostaa siltä, että maailma ei ole valmis ainakaan kahvila-IDM:n tai pirihuuruisen UK garagen paluulle.
Levy on soundiltaan kaunis ja täyteläinen. Floating Points -taiteilijanimen takaa löytyvä Sam Shepherd on taitava ja pikkutarkka, mutta se ei kanna levyä lukuisten musiikillisesti tylsien kohtien yli.
Levyn parasta antia ovat sen vähiten rytmiset palat, kuten avausbiisi, Requiem For CS70 And Strings, Karakul ja Sea-Watch. Muuten levy tuntuu hiukan samalta kuin se, kun ystäväsi kertoo sinulle näkemästään unesta, joka oli hänelle selvästi merkityksellinen ja sinä et hahmota miksi. Lainkaan.