Tiheäsalo ja Karlsson soittavat kumpikin omalla puolellaan tätä levyä: edellinen akustista kitaraa, jälkimmäinen akustista kitaraa ja banjoa. Levy ponnistaa kitaransoiton niin kutsutusta American primitive -perinteestä, joka syntyi 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa kun John Fahey alkoi säveltää taidemusiikista vaikutteita ammentavia teoksia country- ja blues-kitaran fingerpicking-tekniikoita hyödyntäen.
Topias Tiheäsalon ilmaisu on tiheämpää ja se viettää ajoittain kohti vapaasta musiikista tuttua ilmaisua ja äänivallia, mutta soittimen eli akustisen kitaran ehdoilla. Paluu näppäiltyihin arpeggioihin ja niiden pyörteissä syntyviin melodioihin on kuitenkin aina vain ajan kysymys.
Niko Karlssonin musiikissa on jotain mystistä ja ilmavaa. Ote on kautta linjan minimalistisempi.
Levyillä, joissa on useamman taiteilijan esityksiä, on perinteitä tässä genressä – John Faheyn, Peter Langin ja Leo Kottken yhteislevy ehkä kuuluisimpana esimerkkinä. Ratkaisu on toimiva, varsinkin silloin kuin soittotyylit ovat niinkin erilaiset kuin Tiheäsalolla ja Karlssonilla.