Karjalaksi laulunsa kajauttavan Loimolan Voiman levy on lähtökohtaisesti merkittävä levy. Lävitse poliittisen julkaisun merkitys on siinä, että se antaa karjalan puhujille äänen. Sellainen touhu on kunnollista ja oikein. Jokainen tälläinen levytys on työvoitto ja sinällään arvokas vaaliessaan kieltä.
Loimolan Voiman muodostavan veljesduon Niko ja Mika Saatsin toinen albumikokonaisuus soi rikkaammin ja elävämmin kuin ensilevy Ruttomužikan kyynäl (2020), mutta sinällään siirtymä on aika pieni askel. Akustiset folkpopnumerot ovat saaneet kylkeensä yhtäällä bändisäestyksen ja toisaalla syntetisaattoreita ja rumpukoneita.
Levyn tuotanto vain on harmillisen kuivakka, äänivaikutelman tavoitesyvyydestä jäädään. Hassua sikäli, kun Loimolan Voima kertoo musiikkinsa edustavan lofi-estetiikkaa. Viimeistelemättömältä ja puolivillaiselta levy kuulostaa, mutta se on nähdäkseni eri asia kuin lofi-soundi. Subjektiivinen kokemukseni on, että lofi on jotakin muuta kuin tämän levyn silleen jätetty näkkärisoundi.
Sääli, että alituotettu yleisvaikutelma tekee levystä melko vaikeaa kuunneltavaa ja täten Saatsien laulujen voima ei tyystin välity kuulijalle. Valopilkkuina levyllä loistavat erityisesti sen kaksi viimeistä raitaa, Sinčoin čuppu ja Anna suuda. Niillä levy soi täyteläisimmillään.