Saksalaisen syntikkapopparin viisi vuotta sitten julkaiseman debyytti-ep Elliotin nimikkokappale sai Pitchforkilta ilmestyessään huomionosoituksen ”best new track”. Artistin musiikki on yhä kivan kuplivaa ja tanssittavaa, mutta haaveileva tunnelma ei yksinään riitä vakuuttamaan kuulijaa.
Albumin ansioksi voi lukea sen, että se saa siirrettyä ajatukset muualle ja liikkumaan äänimaailmojen mukana lähes huomaamatta, mutta musiikillisesti Young Romance ei juuri sykähdytä. Kappaleiden peruskaava kun on aika lailla sama alusta loppuun: keksitään muutama usein toistettava lause, lyödään laulun päälle kova kaikuefekti ja taustalle vielä mukavan kumpuileva synasoundi.
Tästä johtuen kappaleet alkavat toistaa itseään, kuulostaa toisiltaan ja lopulta myös muilta. Esimerkiksi kakkosraita Under The Sunin syntikat tuovat mieleen vähän liiankin elävästi MGMT:n Oracular Spectacularin.
Mutta vaikka musiikki ei ole ehkä kaikkein originaaleinta, on se ehdotonta hyvän mielen musiikkia. Ehkä yksittäisinä kappaleina tämä toimisikin, mutta tällaisena putkena näennäisesti kevytkin musiikki muuttuu raskaaksi kuunneltavaksi.
