Hot Chipin Joe Goddardin kymmenen vuotta sitten Greco-Roman-yhtiölleen kiinnittämä Roosevelt on neljännellä Embrace-albumillaan siirtynyt Ninja Tunen Counter-alamerkille. Koska tuottaja-artisti ja biisintekijä Marius Lauber kuunteli levyn kappaleita tehdessään Joni Mitchelliä ja Jackson Brownea, arvelin, että Rooseveltin musiikin sisällössäkin olisi havaittavissa kehitystä, mutta Embrace osoittaa haihatteluni vääriksi.
Roosevelt ei ole muuttunut mihinkään. Lauber kykenee edelleen luomaan liki täydellisen synteesin Phoenixin ja Cut Copyn repertuaarin tanssittavasta baleaarisesta synapopista, mutta ilman ensin mainitun persoonallisuutta. Kappaleet ovat lajissaan erinomaisen toimivia ja välittömästi unohdettavia. Lauberin geneerinen lauluääni on hänen tuotantonsa heikoin lenkki. Paralyzedin intro Yucca Mesa muistuttaa Daft Punkia. Kannattaisiko Rooseveltin panostaa instrumentaaleihin?
Avausraidalla Ordinary Love olen kuulevinani hieman kaikuja Beckin (uudehkosta) kepeämmästä tuotannosta, vaan tokkopa tuota nykypäivänä voi kovin suurena kehuna pitää. Rooseveltin uran ensimmäinen balladi Lake Shore erottuu myös joukosta, mutta biisiä ei ole uskallettu venyttää paria minuuttia pitemmäksi.
