Suomalainen mielenlaatu tuntuu otolliselta maaperältä vinksahtaneisuudelle – etenkin, jos otanta on maamme rock-yhtyeistä haalittu. Eriskummallisuuden yleistyessä kuihtuu omalaatuisuus kuitenkin tympeän tavanomaiseksi. Tämän vinouman jalkoihin jää Piru Kangen kakkosalbumi Heimo. Tarkoituksellisen äkkiväärä levy tarjoaa kovin vähän mitään sellaista, mitä esimerkiksi CMX, YUP ja Sydän, sydän eivät olisi jo ehtineet normalisoimaan.
Kun konsepti ei kanna, toivoisi kappaleiden pelastavan. Ikävä kyllä ylimitoitettu Heimo ei juurikaan tarjoa kohokohtia tai kiehtovia koukkuja. Koukeroiset progeriffit ja mollikertsit sulautuvat turhan kotikutoiseksi äänimaisemaksi, josta on kovin vaikeaa löytää mieleenpainuvia maamerkkejä. Asiaa ei myöskään auta se, että välissä tuhlataan aikaa jo puhkimytologisoidun saunomisen haippaamiseen.
On yhtyeellä toki ansionsa. Solisti Ville Pekkasen kynäilemät sanoitukset ovat mukavan hienovaraisia, ja useammalla kuuntelulla Juhlat ja Sytytä minut osoittautuvat varsin meneviksi ralleiksi. Silti on vaikea karistaa tunnetta siitä, että tämä kaikki on tehty jo moneen kertaan – ja paremmilla lopputuloksilla.