”Pysyy perse kermassa eikä tartte vaivautua / kunhan mä vaan saan elämän parasta laiffia” Näin lauletaan kouvolalais-helsinkiläisen Ikinän kappaleella Maailmannapa. Jonkinlaista melodista djentiä (eli sitä metallia, jossa soitetaan pomppuriffejä haara- asennossa ja oudossa vireessä) askaroivan bändin toinen albumi ottaa kantaa “ajan henkeen”.
Sen se tekee kankeasti, naiivisti ja vailla oivalluksia. Jää myöskin epäselväksi, tekeekö bändi pilaa “millenniaalien” triviaaleilta tuntuvista ongelmista, vai pyrkiikö levy jonkinlaiseen itseironiaan.
Toki Ikinä ei ole ainut artisti, joka on katsonut tämän sukupolven ristiriitaista aikaa itsensä etäännyttämisen kautta. Mutta siinä missä joku DJ Ibusal kiteyttää kuivasti, laulaa Ikinä “housuille kaatuvista täydellisistä capuccinoista”.
Ehkä metalli on vaikea genre tällaisille aiheille?
Soundien ja sävellyksien puolesta levy tuntuu myös kauttaaltaan geneeriseltä kymppiluvun melodiselta opistometallilta. Protest The Heroa ja One Morning Leftiä on kuunneltu.
Ainut hätkähdyttävä hetki on Ei oo helppoo, joka on banaalia tekstiään myöden silkkaa etukorttipoppia Youngheartedin kaltaisten kulmasohvayhtyeiden hengessä. Kovin hyvä biisi ei ole, mutta taiteellisena ratkaisuna se on ihailtavan härski.
