Suomalaisen vaihtoehtorockin monitaituri Niko Ailamon uusin levy on joko mediaseksikkään eristysahdistuksen tai itse artistin oman eristäytymisen ja oman hyvän seuran tuotos. Edeltävää Lopputekstit-albumia (2019) huomattavasti pessimistisempi levy herättää samaistumisen sijaan lähinnä masennusta.
Apaattisesta yleistunnelmasta huolimatta Ailamo, tämä punk rockin, hiphopin ja suomipopin jokapaikanhöylä, pitää muutamilla yksittäisillä kappaleilla kuuntelijan aktiivista elämänhalua yllä. Kuitenkin lyriikat liikkuvat jossain puolivakavan syvällisyyden ja kryptisten ajatusten välimaastossa. Ja koronaviruksen, joka alkaa olla jo kulunut aihe. Itsesääliin kietoutuvat sanoitukset ja monialaisen harmoninen laulu tuntuvat painivan täysin eri sarjassa; toisiaan täydentävien äänialojen taustalle kaipaisi vähintään yhtä kunnianhimoista soitinryhmää, vaikka yksittäisen säveltäjä-sanoittajan visio toimii suhteellisen hyvin.
On selvää, että Ailamon yhden miehen yhtye on seuraamisen arvoinen. Vaikka soundissa on vielä parantamisen varaa, Erakossa on ehdottomasti yksi suomalaisen musiikin lupaavimmista artisteista.