Levyarvio: Lauluntekijäkumppanusten toinen yritys palkitaan – Matt Sweeneyn ja Bonnie ”Prince” Billyn musiikin sisällä tapahtuu suuria

Matt Sweeney & Bonnie "Prince" Billy
Superwolves
Domino

Matt Sweeneyn ja Will Oldhamin (Bonnie ”Prince” Billy) ensimmäinen yhteisteos (Superwolf, 2005) jäi aavistuksen lähtökohtiaan laimeamaksi. Toisella yrittämällä potentiaali kuitenkin realisoituu. Superwolves on ulkomuodoltaan edeltäjänsä kaltainen, mutta musiikin sisällä on tapahtunut suuria. Tunnusteleva konseptuaalisuus on korvautunut symbioosilla, joka antaa jokaiselle äänelle sydämeenkäyvän taustakaiun.

Vaikka levy poikkeaa vaihtoehtocountryn keskitieltä vain harvoin, on sen sointi rikas. Sweeneyn kitarointi johdattaa Oldhamin pelkistettyihin melodisiin maisemiin, ja Oldham kiittää reittivinkeistä vuoraamalla soinnut kauhtuneella sametilla. Harrasta kokonaisuutta ryyditetään sähkönsinisillä jännitteillä ja oikea-aikaisesti valpastuvilla rytmeillä, mutta viime kädessä musiikin vetovoima syntyy paljon abstraktimmalla tasolla. Kyse ei ole niinkään siitä, mistä elementeistä Oldham ja Sweeney tunnelmansa rakentavat, vaan siitä, mitä he noista tunnelmista löytävät.

On yksinomaan kuvaavaa, että levyn lumoavin laulu vaihtelee päivittäin. Juuri nyt huippukohdalta tuntuu tungettelemattoman haikea My Blue Suit, jonka sanat kiteyttävät albumin syväolemuksen liki vahingossa: ”We combine then all our efforts / Emanating bursts of light.”