Sitä ollaan niin salaperäisiä, että. Kannessa ei ole muuta informaatiota kuin artistin ja levyn nimi ja oman nettisivun osoite, josta löytyy vain larppaavaa tarinaa muttei mitään tekijästä tai tekijöistä.
Niin selvästi kuin nimi ja piirretty kansi sankariheviin viittaavatkin, musiikki on jonkin sortin teknoa. Ennen vanhaan tällaista sanottiin new ageksi. Kitchejä synttysoundeja, kökösti ja tappavan tasaisesti tököttävää kasarirytmiikkaa olkatoppaussuhauksin. Tunnelma on kuin fantasiaelokuvassa lopputekstien aikaan. Muistatteko Kitaron? Vähän sitä rataa, mutta varmaan on Jean-Michel Jarrea ja Giorgio Moroderiakin kuunneltu. Ritual on eräänlaista valium-discoa: bassojen liki-funkyt aksentit putoilevat kuin automaatin annostelemina. Invincible transsahtaa hidastettuna luupin pyöriessä kuin pyykit pesukoneessa.
Ensi kuuntelulla Endless ärsytti. Koin sen jotenkin jälkeenjääneeksi. Toisella kierroksella kuulin sen vähän eri vinkkelistä ja nyt olen kauhukseni alkanut pitää siitä. Saan kipeitä kicksejä siitä, etten pysty olemaan varma, heilutetaanko tätä Taikamiekkaa täysin kirkkain otsin vai sittenkin kyynisen kavalasti.
Maisemat ovat taidokkaita kulisseja. Mutta mitä on niiden takana?