Levyarvio: Mehukkaita soundeja, pikantteja koukkuja – DeWolffin uutuus on pienenä pettymyksenäkin keskivertoa parempi

DeWolff
Wolffpack
Mascot

Viimevuotinen Tascam Tapes teki minusta kerralla DeWolff-fanin. Kaikki 60/70-lukujen parhaat piirteet (blues, funk, soul, psykedelia) kukoistivat tajuttoman raikkaassa sopassa, jossa ei retroisuudestaan huolimatta ollut mitään nostalgiaa, mutta poikkeuksellisen valoisaa ja vapautunutta energiaa.

Korona keskeytti DeWolffin Tascam-kiertueen ja viimeisinä kolmena vuonna kolme albumia julkaissut bändi alkoi purkaa turhautumistaan fiksuimmalla tavalla: tekemällä uusia lauluja ja jakamalla niitä faneilleen parin viikon välein. Niistä syntyi Wolffpack.

Odotukseni olivat niin katossa, että lievä pettymys olisi pitänyt arvata. Siinä missä Tascam Tapes oli soulimpi, funkympi ja bluesimpi, Wolffpack taittuu hard rockiin päin. Rankkaisin vain sielukkaan Do Me -balladin ja pistämättömiä lauluharmonioita sekä kutkuttavan hienovaraista disco-vihjailua sisältävän Half Of Your Loven huippuluokkaan.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö muutkin numerot ylittäisi keskivertopyykkiä. Niitä voisi melkein kuvata Little Featin poprockimmaksi versioksi. No, Bona Fide rokkaa kyllä hyvin blackkeysmäisesti ja Stonesin haamu suojelee torvien saattamaa R U My Saviouria. Kitaristi Pablo van de Poelin laulu koskettaa poikamaisen positiivisella energiallaan ja täydellisellä maneerittomuudellaan. Soitto pursuaa mehukkaita soundeja ja pikantteja pikku koukkuja.