Tällä nimellä saisi varmaan keikkoja kansan syvien rivien tanssipaikoissa. Jonkin sortin konflikti siitä tosin seuraisi, koska ihan eri kerrostumissa tässä mennään, vaikka keitoksessa on myös hyppysellinen iskelmää. Siellä vaan on niin paljon kaikkea muutakin: indierockia, discosoulia, suomirockia, syntikkapoppia, rautalankaa ja päätösraidassa totaalisen yllättävä täsmäannos Ultra Brata.
Tero-Petri Suovanen teki 10 vuotta kiinnostavaa suomenkielistä kamaa jo Limonadi Elohopeassa eikä ole sittemminkään jäänyt laakereillaan lepäämään. Kolmen soololevyn jälkeen nimi vaihtui tähän yhtyemuotoon. Se onkin soveliaampi tälle toiselle uudella nimellä tehdylle levylle. Kaikki materiaali on kitaroista vastaavan, aidosti keski-ikäisen vinkkelistä tarkkailevan Suovasen, mutta bändi pukee hänen omia latuja hiihtävät melodiansa ja lyriikkansa loistavasti istuviin vaatteisiin. Jälki erottuu komeasti kilpailijoista: tyyli on ihan oma. Todella harva osaa naittaa leikkisän älykköyden, pakahduttavan haikeuden ja poikamaisen huolettomuuden näin saumattomaksi kokonaisuudeksi.
Matskun tasosta kertoo paljon, että se kestää vaivattomasti runsastakin kuuntelua ja joka kerralla levyn helmi tuntuu olevan eri biisi. Kerroksia ja kulmia riittää. En ole yhtään kasarifriikki, mutta Mikke Heleniuksen syntikoiden edessä ei voi kuin antautua. Hieno levy ja orkesteri!