”Ihmeellistä tiskaamista”, totesi ystäväni kun poistuimme Alt-J:n Flow-keikalta vuonna 2015. Ymmärsin luonnehdinnan, vaikka koin kaiken toisin. Hän oli keskittynyt musiikin nenäkkääseen sirpaleisuuteen. Minä olin puolestani antautunut pitkien aaltojen heiteltäväksi ja nauttinut jokaisesta tyrskystä.
The Dream ei mahdollista vastaavaa tulkintaeroa. Neljännellä albumillaan Alt-J on korvannut sporadisesti vaihtuvat miellemaisemansa helppotajuisemmilla rakenteilla ja nostanut sidonnaisuutensa aiempaa avoimemmin esille. Niin omaleimaisia kuin yhtyeen modernistiset sekoitelmat yhä ovatkin, kuultavat vaikkapa Deerhoofin, Fleet Foxesin ja The Black Keysin sävyt nyt selväpiirteisinä niiden pinnasta.
Koko arvoitustaan Alt-J ei sentään paljasta. Vaikka The Dream paikallistuu Pohjois-Amerikkaan odottamattoman eksplisiittisesti, varoo yhtye konkretisoimasta perspektiivejään enempää kuin on tarpeen. Pikemminkin se taivuttaa musiikilliset linkkinsä ja piikikkäät narratiivinsa toisiinsa sotkeutuviksi suhteiksi, joihin kätketyt purkukoodit johtavat epäilemättä myös harhaan.
Salamyhkäisyys on tarpeen, sillä antinomioiden takaa löytyy varsin kapea rekisteri. Jos Alt-J lauhtuisi vielä yksiselitteisemmäksi, saattaisi sen kupla puhjeta kokonaan.