K-X-P:n Timo Kaukolammen tummanpuhuvan dystooppinen soololevy 1 ilmestyi toissa vuonna. Tällä kertaa kyse on vain vinyylinä julkaistavasta soundtrackista Mira Kauton soolotanssiteokseen Station To Station To Station, joka kuulemma ”on yhtaikaisesti näkymä tulevaisuudesta ja selkäytimestä nouseva muisto. Esityksessä haaveillaan käyttäen välineenä menneiden asioiden palasia ja pimeyden eri sävyjä, näkökyvyn rajalla häilyviä maisemia”. Teosta luonnehditaan ”sattumanvaraisesti muotoutuvaksi aikakapseliksi”.
Noita ajatuksia Kaukolampi siis kuvittaa ja lopputulos on hyvin minimalistinen, enemmän ambientia kuin teknoa, vaikka pientä sykettäkin ilmenee. Neljä pitkää kappaletta mittaavat tilaa erittäin vähäeleisesti, toisinaan naisen ääntä elektronisesti venyttäen ja muovaten. Omassa kokemuksessani teoksen tunnepuolessa korostuu pelottavan synkeä ja yksinäinen tulevaisuus paljon enemmän kuin minkäänlainen nostalgia tai muistot.
Jostain syystä koen musiikin tapahtuvan jonkinlaisessa valtavassa autiossa, ehkä avaruudessa sijaitsevassa teollisuushallissa, jossa epämääräisesti aistii joidenkin muiden tai jonkin muun läsnäolon. Vaikutelma on kuin painajaiseen päin kallistuvasta unesta.
Musiikki sopii pahimpaan kaamokseen vähän liiankin hyvin. Jotain yllättäviä elementtejä tähän kaipaisin.