Islantilaisen Of Monsters And Menin vetovoima on aiemmin perustunut täydelliseen tasapainoon kosiskelevien melodioiden ja indie-sensibiliteettiä tavoitehakuisesti hyödyntävän tuotantojäljen välillä. Balanssiin on kuitenkin aina sekoittunut ripaus kauhua. Musiikista on aistinut, että jonkin elementin pettäessä romahtavat muutkin osatekijät. Banaaliuden uhka on roikkunut yhtyeen yllä kuin Damokleen miekka.
Kolmannella levyllään viisikko on etääntynyt tykötulevasta kappalekeskeisyydestään ja siirtynyt soundilähtöisempään ilmaisuun. Kerrasta iskevä euforia on vaihtunut The xx:n herkkäpiirteisyyden seurailuun, satunnaisiin 1980-luvun äänijäämiin sekä ripaukseen skandinaavista rationaliteettia. Kaikessa hienovaraisuudessaan muutos on ollut kokonaisvaltainen, ratkaisevakin. Vaikka vaskooliin on annostunut paljon muutakin kuin kultaa, kantaa yleistunnelma nyt notkahdusten yli. Yksiselitteisten avainraitojen puute on pieni hinta lisääntyneestä resilienssistä.
Melodisuudelle uskollisena mutta edeltäjiään kalseampana levynä Fever Dream määrittyy sekä horjahdukseksi että lupaukseksi paremmasta. Syystumman sävypaletin tavoittelu on sysännyt yhtyeen riskialueelle, mutta albumilta välittyvä näyttämisenhalu paljastaa siirron olleen välttämätön. Ilman sitä Of Monsters And Men olisi luultavasti jäänyt putoavan terän alle.
