Levyarvio: Näitä polkuja on tallattu – Cat Powerin uutuus on ristiriitainen tapaus monellakin tasolla

Cat Power
Wanderer
Domino

”Oh, wanderer / I’ve been wondering…”

Ensimmäiset rivit pysäyttävät. Laulanta kumpuaa jostakin syvältä, ajan ja ikuisuuden kohtauspisteestä. Siinä on sydäntä, siinä on halua ymmärtää. Ja kuitenkin on vaikea sanoa, mikä osa ilmaisusta on totta ja mikä vain tapauskovaisen rukousta, turistimatkaa juurien äärille.

On oikeastaan virkistävää, että Cat Powerina tunnettu Chan Marshall antaa itsestään näin ristiriitaisen kuvan. Wandereria edeltäneillä Jukeboxilla (2008) ja Sunilla (2010) hän esiintyi yksioikoisuuteen asti kypsänä artistina, jonka laulujen sisällöksi riitti luottamus omaan ääneen. Nyt musiikki tuntuu kuitenkin olevan jälleen etsimisen väline, minuuden jatkuvasti muuttuva mittakaava.

Nyt musiikki tuntuu olevan jälleen etsimisen väline, minuuden jatkuvasti muuttuva mittakaava.

Tähän viittaavat Wandererin saatesanatkin. Marshall on kertonut levyn syntyneen tähänastisen uran summauksena sekä kunnianosoituksena aiemmille muusikkosukupolville. Taiteilijan halu sijoittaa itsensä kulttuuristen jatkumoiden ja omaelämäkerrallisuuden risteyksiin kuuluu samanaikaisena perinnetietoisuutena ja henkilökohtaisuutena. Parhaimmillaan, vaikkapa kiehtovasti aaltoilevalla Horizonilla tai hyväksyvän paljaalla Me Voylla, yhteisvaikutus on syvä ja välitön. Kerronnan merkityksellisyyttä korostaa sanojen ympärille pelkistynyt tuotantojälki.

Traditioita vasten hahmottuvalla ohjelmallisuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Tämän tästä Marshall eksyy folkin ja gospelin tallatuimmille poluille, joiden varrelta ei löydy enää uutta poimittavaa. Lana Del Reyn kanssa tulkittu Woman on malliesimerkki ammattitaitoisesta ja painavasanaisestakin esityksestä, jonka tunneilmaisu vaikuttaa ulkoa opetellulta. Se ei jää levyn ainoaksi osatekijöitään laimeammaksi lauluksi.

Mietteliään kuljeskelunsa päätteeksi Marshall palaa avausraidan säveliin. Levyn päättävä toisinto soi paljon introa itsevarmempana ja valmiimpana, aivan kuin alkujaan tyhjästä versonut sävel olisi rikastunut kaikesta matkan varrella kuullusta. Laulanta pysäyttää jälleen, mutta seuraamaan se ei enää pakota. Pikemminkin se saattaa pisteeseen, jonka jälkeen on erottava.

Vaeltaja on päässyt perille.