Nimestään huolimatta Nine on vasta pop-punkyhtye Blink-182:n kahdeksas albumi. Oltuaan mukana nostamassa punk rockia valtavirran tietoon yli kaksikymmentä vuotta sitten bändin kokoonpano on vaihtunut ja taukoakin on ehditty ottaa. Vaikka pitkän uran myötä tyyli muuttuu varmasti, uusimmalla levyllä on aktiivisessa roolissa tuo iloisen huoleton fiilis, johon ihastuimme jo kaksi vuosikymmentä sitten.
Vaikka Blink-182 ei perinteisesti ole se bändi, jonka puoleen käännymme kärsiessämme sydänsuruista tai miettiessämme syvällisiä, uudella albumilla on myös vakavampi puolensa. Puolenvälin Black Rainista eteenpäin levy muuttuu teemoiltaan synkemmäksi ja alkupuolen kuplivan pirteät kitarariffit raskaammiksi. Huomio sentään kiinnittyy levyn rumpuosuuksiin, jotka vahvuudellaan kiinnittävät helposti huomion.
Kuka tietää, mitä poikien elämässä on tapahtunut selvästi järkyttäen heitä, mutta uusi levy tuskin tuo paljon lohtua. Levyyn vuodatettu henkilökohtainen tuska ei juuri riitä nostamaan heitä keskinkertaisen rocklevyn yläpuolelle. Paljon pelastaa kuitenkin rumpali Travis Barkerin kiitettävä rytmitaju.
