Battle Beastin keulakuvan Noora Louhimon sooloalbumidebyytti ei ole suunnattu hevifaneille. Yllätys se ei ole; onhan Louhimo jo kauan sitten kertonut suurimmaksi idolikseen kaikkien rouheaäänisten rockgimmojen ylijumalattaren Janis Joplinin. Louhimo kertoo levyn kuvaavan persoonaansa, mutta minulle se ei avaa ainakaan sitä, kenelle levy on suunnattu. Levy on tyylillisesti aika levällään.
Punaiseksi langaksi löytyy aika väljästi – ja tylsähkösti – rock. Välillä paisutellaan jossain Guns N’ Roses -stadionrock-mahtiballadien seutuvilla ja toisinaan, kuten nimikkorallissa ja Codassa hapokkaamminkin. Toisaalla taas jopa funkkaillaan.
Kuten laulajan sooloalbumille sopii, hajanaisen biisimatskun nivoo yhteen Louhimon laulu. Komeastihan Noora laulaa, mutta kun kyse on laulajattaren sooloalbumista, niin ihmeen paljon tässä vain bändisointi edellä mennään. Yhtye on toki hyvä, mutta kun biiseistä puuttuu sekä linjakkuus että muistettavuus, olisin mielelläni kuullut edes Nooralta jotain muutakin kuin vain sitä samaa raspista belttausta ja mikstiä mitä Battle Beastinkin levyillä kuulee – tässä vain alempaa ja turhan turvallisesti.