Levyarvio: Nyrjähtäneen kepeä, koukuttavan kuumottava – Wild Nothingin levyllä aurinkoa vaanivat synkät pilvet

Wild Nothing
Indigo
Captured Tracks

Wild Nothingin Indigo henkii nimestään ja kannestaan lähtien 1980-lukulaista estetiikkaa. Artistinimen takaa löytyvän Jack Tatumin visio tuntuu kuin mustavalkoistetulta versiolta vuosikymmenen hengestä.

Indigoa kuvaillessa voisi hyvällä syyllä puhua AOR dream popista. FM-syntetisaattorit, heleät kitarasoundit ja saksofoni hallitsevat äänimaisemaa levyllä, joka on päällisin puolin aurinkoisesta yleisilmeestään huolimatta piilevän synkkä.

Levyn loppupuolelta löytyvät Canyon On Fire ja Flawed Translation sopisivat tunnelmaltaan käsi kädessä David Lynchin elokuvatuotantoon. Hieman nyrjähtäneessä kepeydessä on jotain koukuttavaa ja kuumottavaa.

Jack Tatumin mieltymyksessä 1980-lukulaisiin soundeihin on henkäyksiä samasta retrounesta, johon dream pop -kollega M83:n Anthony Gonzalez sukelsi muutamia vuosia takaperin. Siinä missä Gonzalez on edennyt tutkimusmatkallaan 1970-luvulle, Tatum on ollut aina vahvasti kiinni AOR-aikakaudessa. Siinä onkin Indigon perimmäinen ongelma: se yksi temppu esitellään heti kättelyssä, mutta monipuolisuus uupuu. Vaikka biisimateriaali on huoliteltua, ei vaihtelu tekisi pahaa.