Vaikka onkin äärimmäisen ankeaa ihastella veteraani-ikään ehtineiden reippautta, on pakko todeta: Redd Kross rokkaa erittäin vetreästi ikäisekseen yhtyeeksi. Kalifornialaisten powerpoppareiden pitkänmatkanjuoksu ei ole arvokas urheilusuorituksena. Olennaista on se, että yhtye kuulostaa kutakuinkin yhtä hyvältä kuin huippuvuosinaan 1990-luvulla.
Lihaksikkaasti mutta rennosti louhitut kitarat iskevät edelleen, sopivalla punk-kulmalla terästetyissä voimapopkappaleissa on imua ja Jeff McDonaldin lauluäänessä lennonmaista röyhkeyttä. Tässä ajassa kuunneltuna Cheap Trickistä, melodisesta glam rockista ja klassisesta kitarapopista ammentava musiikki saa kättelyssä ympärilleen jonkinlaisen nostalgiavaipan.
Kun Redd Kross aikanaan alkoi liukua musiikissaan suoraviivaisesta punkista melodisempaan ja 70-lukulaisempaan suuntaan, Big Starista ja kumppaneista kimmokkeiden ottaminen oli raikasta ja edistyksellistä. Nyt amerikkalaisen 80-90-luvun alternativerockin popimpaa siipeä edustava estetiikka rinnastuu bluesin ja countryn traditionalismiin. Perusvarma voimapoppaus saa ikääntyvän sähkökitarakaihoilijan huokaamaan tyytyväisenä: ”Onneksi joku jaksaa vielä tehdä tällaista.”