Lennähdän 20 vuoden taakse. Kaikkialla soivat suuret kitarat, omakustanne-cd:t kiertävät kädestä käteen ja klubi-illat vetävät baareja täyteen. Ja jos aikakaudet kohtaisivat todellisuudessa yhtä saumatta kuin musiikissa, astuisi turkulainen The Stillwalkers juuri valokeilaan.
Nostalgia on yhtyeelle sivutuote. Silti nelikon kakkosalbumia on vaikea kuulla siitä erillään. Still Life summaa nimittäin millintarkasti ne piirteet, joista vuosituhannenvaihteen indierock ammensi. Kentin varhainen äänimaailma, powerpopin melodiakulut ja läpikotainen tee se itse -ajattelu jalostuvat sydämelliseksi paketiksi, jonka kärjet (Underdogs, Two Ghosts, Still Life) soivat kuin täyttymystään jahtaavat klassikot. Levy kuulostaa jo ensitapaamisella iloiselta jälleennäkemiseltä.
Aivan vaivatta kokonaisuus ei kuitenkaan sula. Vaikka The Stillwalkers hallitsee laulujensa kaaret erinomaisesti, lauhtuu dramaturgia albumimitassa. Vaikutelma paikallistuu ahtaaseen tuotantojälkeen, jonka alle yksityiskohtien hallinta osin peittyy. Orgaanisemmalla käsittelyllä materiaali olisi voinut yksilöllistyä ratkaisevasti.
Merkityksensä Still Life välittää onneksi joka solullaan. Kun melodiat laajenevat tunteiksi ja sovitukset maisemiksi, ollaan olennaisen äärellä; pysähdyksissä mutta sataprosenttisesti elossa.