Levyarvio: Ryley Walker Dave Matthews Bandin kimpussa on – kumma kyllä – toimintavarma kokonaisuus

Ryley Walker
The LIllywhite Sessions
Dead Oceans

Monet karsastavat Dave Matthews Bandia, syystäkin. Pahimmillaan yhtyeen jazz- ja viihdesävyillä höystetty rock on turhauttavaa keskiarvoa kaikesta siitä, mikä tappoi 1990-luvun. Mutta monet myös pitävät orkesterista. He kuulevat sen musiikissa notkeutta, luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Ehkä hekin ovat oikeassa.

Ryley Walker kuuluu jälkimmäisiin. Tuoreella levyllä hän virallistaa ihailunsa työstämällä hartaan toisinnon DMB:n vuosina 1999–2000 purkittamista ja oitis hyllyttämistä nauhoista. Ja miten sisäistyneeltä esitys kuulostaakaan! Toistipa Walker kuuliaisesti esikuvansa liikkeitä tai tähtäsipä hän rämäpäisesti uusille laduille, alkuperäisten äänitteiden henki leijuu kaiken yllä.

Toki Walker on esillä myös omana itsenään. Etenkin Busted Stuffin, Diggin’ A Ditchin ja Grace Is Gonen kaltaisten katkeranhermostuneiden sävellysten äärellä miehen pehmeä tulkinta on kuin kotonaan. Harmi kyllä, vuolaimpiakin tunnelmavirtoja seuraavat ontot jamittelut, jotka kielivät tekemisen ilosta, mutta ilmentävät samalla muusikkoutta uuvuttavimmillaan.

Ruotoineenkin The Lillywhite Sessions on toimintavarma kokonaisuus. Vaikka Walker lienee tehnyt levyn omaksi ilokseen, se lämmittää varmasti muitakin alkuperäisversioista innostuneita. Me loput voimme poimia pullasta rusinat ja palata sitten Walkerin keväisen Deafman Glancen pariin.