Piinattua folk-neroa esittämässä – Melkein hyvä Ryley Walker

Ryley Walker
Golden Sings That Have Been Sung
Dead Oceans

Ryley Walker tarjoilee dilemman, joka on kovin tuttu tämän vuosituhannen popmusiikissa. Miten arvottaa artistia, joka on toisaalta kiistattoman kova luu ja toisaalta erittäin tiukasti esikuviensa ikeessä. 2015 ilmestyneellä Primrose Green -albumilla etupäässä suitsutusta saaneen Walkerin kunniaksi on sanottava se, että hänen kierrättämänsä lajike on vaativa. 1960-70-luvun taitteen folk-jazz-fuusio á la Van Morrison, Pentangle, Nick Drake ja Tim Buckley edellyttää todella kovaa laulullis-soitannollista osaamista toimiakseen.

Ryley Walker on Chicagon jazz-kuvioista poimitun soittajistonsa kanssa saavuttanut todella rautaisen meiningin. Sopivan luonnosmaisen meditatiiviset laulut antavat tilaa Walkerin ja taustajoukon armottomalle ajolle. Lempeästä tunnelmoinnista raivokkaisiin psykedeelisiin free-vyörytyksiin ulottuvat esitykset ovat tavallaan täydellisiä. Ryley Walker kuulostaa lähes yhtä hyvältä kuin esikuvansa.

Vimmainen heittäytyminen Mojo- ja Uncut-lehtien sivuilla vankasti edustetun idiomin pauloihin on paitsi kunnioitusta myös lievää huvittuneisuutta herättävää. Ryley Walker vaikuttaa hetkittäin lähes parodialta mieluiten uskonnollisilla vertauksilla puhuvasta nuoresta miehestä, joka tuntee olevansa vuoden 1969 kunnianhimoisin piinattu folk-nero.