Levyarvio: Sulattelua vaativa paketti doomia – Messan albumijärkäle meinaa tukehtua massiivisuuteensa

Messa
Close
Svart

Saatekirje kuvaa italialaisyhtyettä sanoilla ”Stevie Nicks Black Sabbathin keulilla”. Vertaus ei ole täysin tuulesta temmattu. Doomimpi versio Jefferson Airplanesta voisi myös sopia kuvaukseksi.

Kyse on siis psykedeelissävytteisestä doom rockista, jota ryyditetään esimerkiksi itämaisin maustein ja muutenkin perinteisestä doomista poikkeavin keinoin. Messan valttina on Sara Bianchinin laulu, joka leikkaa terävästi ja voimalla läpi muun yhtyeen tummasävyisen möyrinnän. Messalla on myös tunnelmointi ja menevämpi räimintä pääosin hyvässä tasapainossa ja soundimaailma on orgaaninen ja hengittävä.

Loppua kohti yli tunnin kestävä ja järkälemäinen Close uhkaa kuitenkin jumittaa paikoillaan hypnoottisuudessaan ja tukehtua omaan massiivisuuteensa. Selkein miinus on kuitenkin levyn loppuun heitetty kaikin puolin turha alle minuutin mittainen Leffotrak-hassuttelu, joka yrittää kai keventää tunnelmaa, mutta onnistuu vain rikkomaan kokonaisuuden. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan se ehkä toimisi, muttei tässä ja nyt.

Kokonaisuus on kuitenkin mainio, joskin sulattelua vaativa paketti doomia. Biisitärpeiksi nostettakoon avausraita Suspended, fiilistelevä Orphalese sekä rokkaavampi Rubedo.