Ensimmäinen kappale käynnissä ja on heti pakko hehkuttaa: onpa tyylikäs tapa toimia bändiliiderinä! Tämä on basistin johtama yhtye, mutta asiaa ei kerrota sooloilemalla vaan puskemalla kokonaisuutta eteenpäin todella jäntevällä ja lihaksikkaalla svengisoitolla.
San Franciscosta Suomeen asettuneen Nathan Francisin musiikki on äärimmäisen jämäkkää perinnejazzia, jossa ei kasva hometta pinnalla. Francisin sävellyksien ympärille rakentuneen kvartetin musikki soi 50-60-luvun jazzin eli sen kaikkein ikonisimman ja jäljitellyimmän kauden kaikuja. Musisoinnissa on kuitenkin raikasta läsnäoloa ja energiaa. Tuntuu siltä kuin Francisin muheva musiikki olisi puhaltanut koko porukkaan eloa ja iloa: jazzin soittaminen on mahtavaa!
Manuel Dunkel on tenoreineen kovassa vedossa ja rotevalla soundilla soitetuissa sooloissa on fjongaa. Riitta Paakki vastaa pianistina toisen pääsolistin tontista ja tekee sen sävykkäästi. Yhtyeen soitossa parasta on kuitenkin sen loihtima yhteisyyden tuntu. Tämä kuulostaa bändiltä, jolla on yhteinen tähtäyspiste. Nathan Francisin toisesta soololevystä puuttuu monia jazz-hankkeita riivaava taidolla maskeerattu projektimaisuuden klangi. Lasken tämän johtajan ja säveltäjän ansioksi.
Suomijazzin mainio amerikkalaisvahvistus tuo tullessaan juuri sitä itseään eli Amerikan meininkiä.
