Tutustuin Einari Stylmanin musiikkiin vuoden 2019 loistavan ja aiheeltaan vangitsevan Berlin Parkplatz Disco -singlen myötä, mutta albumidebyytille artisti tuntuu suorittaneen niin tyylillistä kuin temaattista uudelleenarviointia. Onneksi mikään ei silti mene pilalle, päin vastoin OK on odotuksiani syvempi synteettinen elämys. Se kurottelee paljon laajemmalle kuin edes haikeankauniista uudesta Ou mua mua -sinkusta voisi päätellä.
Stylmania on kiitettävä siitä, ettei hän ole lähtenyt diskohassuttelun tielle, vaikka sellainenkin näkymä olisi epäilemättä ollut tarjolla. Tuomas Ilmavirran kanssa työstetyt biisit kaikuvat avaruudellisina ja saattavat kestää helposti yli kuusi minuuttia. 2000-luvun retrosynameno on harvoin nyökännyt näin selvästi alan alkuperäisille innovaattoreille, jotka eivät olleet mitään kitsch poppareita. Sin Cos Tan voisi olla kohtuutoimiva vertailukohta.
OK:n ensisinglenä julkaistu nimibiisi tuntuu vähän transhumanistiselta läpältä siihen nähden, miten pitkälle Stylman on sittemmin edennyt. Toisessa ääripäässä Efelake ja Luotain ovat komeaa toismaailmallista nörttimusaa, kuin päivitettyä Vangelista laululla. Tämän parempia suomenkielisiä synalevyjä ei ihan hirveästi ole tehty.