Chicagolainen Horsegirl on nimennyt debyyttinsä rehellisesti. Trion juuret – shoegazing, noise rock ja post-punk – ovat niin kaluttuja, että musiikki voi luovimmillaankin olla vain avainmuotojen versiointia. Mutta otsikko paljastuu myös harhautukseksi. Levyn orientaatio on pikemminkin postmodernin kuin modernin ajattelun luomus; järjestystä kyseenalaistava ja dekonstruktioon kannustava.
Tyynen yleisilmeen ja äyskähtelevien akanvirtojen välinen dissonanssi välittyy kaikkialta. Vaikka fuzzilla pehmennetyt kappaleet ovat perusmuodoiltaan järkähtämättömiä, reunustaa lakonisen harmonisia melodioita jatkuva myllerrys, ja junan lailla vyöryvässä soitossa vaanii pirstoutumisen uhka. Vakaista askelmerkeistään huolimatta yhtye hakeutuu toistuvasti kuilun reunalle, aivan kuin se ei haluaisikaan mahtua kehyksiinsä.
Itsepäinen ote kavaltaa myös väitteen performanssista itseironiseksi harhautukseksi. Esityksellisyyden sijasta Horsegirlin soitto määrittyy roolittomaksi hitsautuneen kollektiivin keinoksi kuvallistaa vaikutelmia, joiden luo kukaan ei pääse yksin. Laulujen teemat ovat syöttöjä, joihin soittajat reagoivat toisistaan rohkaistuen mutta yhteisestä ytimestä erkaantumatta. Ja juuri tässä käsittelyssä tutuista aineksista kasvaa omanlaisiaan luomuksia.
Pelkkiä versioitako? Ehkä sitten niin. Mutta autuaan väkeviä sellaisia.