Widowspeak on soittanut samaa kappaletta yli kymmenen vuoden ajan. Välillä se on muuttanut tempoa, välillä sähkön määrää, mutta perusta on pysynyt paikallaan. Siksi The Jacketin nimikkoraidan problematiikka tuntuu osuvalta: milloin vanhoista ihanteista on osattava luopua? ”I could never let it go”, arvelee orkesteri, vaikka tiedostaa muutoksen vääjäämättömyyden.
Yhtyeellä on varaa viipyillä, sillä sen musiikissa on ajattomuuden tuntu. Satiininpehmeä sointi tiivistyy hypnoottiseen pisteeseen, johon mahtuvat niin uuspsykedeeliset taivaankajot kuin dreampopin haamukaiutkin. Lisäksi Widowspeakilla on korvaa yksityiskohdille. Ydintä vasten kimpoilevissa kitaramouraisuissa ja huomaamattomissa melodisissa irtiotoissa on sekä voimaa että ideaa.
Aivan parhaimmillaan yhtye ei kuitenkaan ole. Vaikka The Jacketin sointi vangitsee, puuttuu siitä edellisen albumin (Plum, 2020) vivahteikkuus. Kokonaistunnelma pelkistyy kaikessa johdonmukaisuudessaan esteettiseksi suuntaviivaksi, jota muusikot seuraavat turhankin säyseästi. Viileä pidättyväisyys on tietysti tyylillinen valinta, mutta levymitassa Widowspeakin pitäisi pystyä muuhunkin kuin oletusarvoiseen Mazzy Star -mukailuun.
Kappalettaan yhtyeen ei tarvitse vielä vaihtaa. Vaivihkaista takinkääntöä se voisi kuitenkin harkita.
