Että eräänkin The Beatlesin kuusikymppiseltä näyttävä kahdeksankymppinen rumpali julkaisee 20. albuminsa, ei varmaan aiheuta kauheita väristyksiä kovin monissa ihmisissä eikä minussakaan, mutta olen kuitenkin Ringo-fani. Äijän panos rockille ja popille on lievästi sanoen kova, vaikkei sitä välttämättä tule ajatelleeksi. Toisekseen, Ringo on aina innoittanut minua ihmisenä. Jätkä, joka täysin käsittämättömässä paikassa on säilyttänyt tervejärkisyytensä, maanläheisyytensä ja loistavan huumorintajunsa.
Ringo on koonnut levyntekoon taas vanhoja kavereitaan, kuten Joe Walshin, Colin Hayn, Steve Lukatherin, Benmont Tenchin ja Edgar Winterin, jonka klavinetti ajaa funkysti rokkaavaa, Walshin kanssa kynäiltyä Gotta Get Down To Get Upia sähäkästi. En ylläty, jos siitä tulee hitti, niin hyvin se toimii. Myös Hayn kirjoittama nimiraita rokkaa napakan rennosti Walshin sliden ja huuliharpun siivittämänä. Soisin hittistatuksen myös rauhallisemmalle, Tenchin urkujen leimaamalle Send Love Spread Peacelle. Autotunetus Ringon äänessä antaa Berry Gordyn Money-klassikolle hauskasti odottamattoman twistin. Dave Stewartin kanssa tehty It’s Not Love That You Want muistuttaa mukavasti 60-luvusta, ja sanat ovat kiistatonta elämänviisautta.
Ei tässä mitään mullisteta, mutta kyllä näistä ralleista hyvälle tuulelle tulee. Sekin on paljon se.
