MGMT nousi puolihuolimattomasti popmaailman huipulle Oracular Spectacular -debyytillään (2007). Modernia pophedonismia 60-lukuiseen kevyt-psykedeliaan yhdistänyt duo oli kuin raikas tuulahdus, jossa oli sopiva annostus jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua. Menestyssinkut Time To Pretend ja Kids kantoivat vielä sinänsä erinomaisen kakkoslevyn julkaisuun asti, mutta sitten alkoi vapaapudotus.
Psykedelialla flirttailu ei edelläänkään ole häipynyt pois, mutta rinnalle on noussut häpeilemätön 80-luvun viihteellinen syntikkapop
Tuomio oli rajusti ennenaikainen. Vuonna 2018, kun musiikillisten trendien seuraajat tyytyvät lähinnä kierrättämään jo loppuun pureksittuja aineksia uuteen muotoon, lyö MGMT pöytään sellaisen värisuoran, että painokoneet seis. Psykedelialla flirttailu ei edelläänkään ole häipynyt pois, mutta rinnalle on noussut häpeilemätön 80-luvun viihteellinen syntikkapop, ja lopputulos kuulostaa vain ja ainoastaan luontevalta. MGMT on kuin 2020-luvun Syd Barrett -ajan Pink Floyd, Hall & Oates ja A-ha samassa pörröisessä paketissa. Ja tämä pelkästään kaikella rakkaudella kaikkia kyseisiä artisteja kohtaan.
On selvä, että MGMT ei enää kaupallisessa mielessä nouse sille tasolle, jossa se oli kymmenen vuotta sitten. Se ei todennäköisesti myöskään enää herätä uusimpia trendejä haistelevien mielihaluja, mutta jokaisen armottoman levyhamsterin viiksikarvojen tulisi nyt vakavasti värähtää. Vuosikymmenten ja genrejen välinen trippailu omalla sohvalla ei ole koskaan ollut helpompaa – ja ennen muuta hauskempaa.
