Sur-rurin keulahahmo Ville Vuorenmaan ja Jarno Alhon duoprojekti Pelkkä Väliviiva on ehtinyt kolmanteen albumiinsa, eikä meininki ole kauheasti helpottunut. Aina jossakin välissä on riisutun perkussion ja kuin Uuno Turhapuro -leffoista lainattujen kitaralickien säestämää kuunnelmaa elämän fantastisesta mielikuvituksettomuudesta, antimusiikkia antikokemuksista.
Albumista on varmasti mahdollista löytää jotakin sielukasta tai meditatiivista, mutta helpoksi sitä ei todellakaan ole tehty. Kaiken kauneuden tavoittaminen on ulkoistettu täysin kuulijan tehtäväksi, ja tuotoksen äärellä turhautuu kerta toisensa jälkeen. Ongelma koskee muotoa, ei sisältöä, sillä tekstipuoli tarjoaa välillä virkeän nyrjähtäneitä havaintoja arjesta. Esimerkiksi kolmosraidalla kuullaan kiintoisa simulaatioteoriaan nojaava näkemys ontoksi koverretusta elämästä ja sen täysin turhanpäiväisistä käänteistä – ja on joukossa toki muitakin kohtuullisen hauskoja huomioita.
Lopulta kaikki kuitenkin kiteytyy Juunin lelupossu kaatunut -kappaleen säkeeseen, jossa Vuorenmaa toteaa, että ”tää voi olla biisi”. Niin, niinhän se voisi. Mutta onko se?
