Kuten artistin nimestä voi jo päätellä, Pelkällä Väliviivalla on ihanan nyrjähtänyt tapa nähdä maailma ympärillään ja kuvata sitä musiikillaan. Sur-rurin laulajanakin tunnetun Ville Vuorenmaan sooloprojektin toinen levy jatkaa ensimmäisen levyn viitoittamalla vähäeleisellä
tiellään jälleen ansiokkaasti.
Silloin tietää olevansa hyvän musiikin äärellä, kun sitä ei voi (tai tarvitse) lokeroida. Pelkän Väliviivan primitiivisessä musiikissa voi kuulla niin juurimusiikin perinnettä kuin 90-luvun
amerikkalaista vaihtoehtorockia, kuten varhaista Modest Mousea. Lähin suomalainen verrokki on turkulainen Pöllöt. Minkäänlaisen leiman asettaminen näin rehellisen lannistuneen musiikin päälle tuntuisi kuitenkin groteskilta aikana, jolloin mikä tahansa imago on hintalapun päässä.
Kuten Sur-rurin, myös Pelkän Väliviivan suurin ansio on sen kuuntelua kestävät sanoitukset, jotka toimivat myös itsenäisinä teksteinä. Onneksi ne ovat myös printattuna levynkansiin. Paras osoitus Pelkän Väliviivan vähäeleisen instrumentaation voimasta on levyn päätöskappale Jääpuikkolinnassa – vain sähkökitaralla säestetty riipivä kuusiminuuttinen balladi, joka suorastaan kylmää, mutta on laitettava heti uudestaan soimaan.
