LIGHTNING HOPKINS: The Very Best Of Lightning Hopkins

Jostain kumman syystä Sam "Lightning" Hopkins (syntynyt 1912) ei ole Suomessa ollut koskaan niin tapetilla kuin Muddy Waters, John Lee Hooker tai Howling Wolf, vaikka hän painii samassa sarjassa. Minun blues-uskoni sytytti aikanaan juuri Lightning. Sekä puuvillapellot että chaingangit läpikäynyt texasilainen sai suoraan oppia Blind Lemon Jeffersonilta, jonka oppaana hän poikasena toimi, ja legendaariselta laulajasukulaiseltaan Texas Alexanderilta, jota hän nuorena säesti. Hopkins oli aika kapea-alainen, mutta omissa puitteissaan virtuoottinen kitaristi (sähköistetyllä akustisella) ja lyömätön laulaja/tarinankertoja, jonka äänen äärimmäinen rentous, velmu meininki ja syvä kokemus vangitsee täydellisesti. Spontaanius kuului tyyliin olennaisesti. Yllättäin The Very Best Of on vain yksi cd. Lightningin massiivisesta, lukuisia levy-yhtiöitä sisältävästä tuotannosta olisi saanut täysin vedenpitävän useamman cd:n boksinkin. David Ritzin artikkeli tosin valottaa Lightningin olemusta ja lahjakkuutta erittäin hienosti jättäen historiallisen kelauksen vähemmälle.
Olisin tehnyt näytteiden suhteen joitakin eri valintoja kuin mitä saadaan, mutta materiaali on kuitenkin hyvää. Mukana on napakymppejäkin: esimerkiksi pohdiskelevan hidas Hello Central, basson ja rummun kera majesteettisesti svengaava Mojo Hand sekä Hookerin alkuperäisestä täysin omaksi tehty Moanin' Blues. Myös Big Joe Williamsin Baby Please Don't Go istui Hopkinsille luontevasti ja rock'n'rollkin asui Lightningin bluesissa, kuten Coffee Bluesin boogie-tyylittely paljastaa. Lightningin 40-luvun partneria, pianisti Thunder Smithiä, kuullaan Katie Mae Bluesilla. Conversation Blues ja Last Night Blues ovat basson ja rumpujen säestämiä intiimejä duettoja harpisti Sonny Terryn kanssa.
Jos Salama ei ole teihin vielä iskenyt, niin tästä on hyvä alottaa.