MADRUGADA: Grit

Madrugada viittaa Portugaliin tai Brasiliaan. Kyse on kuitenkin norjalaisesta englanninkielisestä rockista, ja harvinaisen hyvästä sellaisesta. Sanoituksissaan elämän tummempiin tilanteisiin tarttuvan Sivert Hoyemin äänessä on karismaa. Se vangitsee varsinkin rauhallisemmissa numeroissa, kuten junnaavan hypnoottisissa I Don't Fit ja Proxy. Parhaiten Hoyemin äänen herkkä täyteläisyys paljastuu pelkistetysti jousien saattamassa Majestyssä. Mieleen tulee Nick Drake parhaimmillaan.

Madrugada uuttaa myrkkynsä Velvet Undergroundin, John Calen, Iggy Popin, Suiciden ja Joy Divisionin paaluttamasta linjasta, jossa aistii myös beat-runouden vaikutusta. Simppelisti polkevan akustisen kitaran ja elektroniripausten leimaama Got You nostaa ihokarvat pystyyn intensiivisellä intiimiydellään.

Robert Buråsin vahva kitaratyö narskuu, raaputtaa ja rouhii piiskaten välillä porukan vauhtiin stonesmaisilla riffeillä Frode Jacobsenin basson möyriessä väkevästi taustalla. Rumpupallilla käy parikin ukkoa. Eivind Schoun ruosteinen viulu sopii sekaan hyvin. Get Back In Line koukkaa yllättävästi, mutta luontevasti liki puhdasverisen vanhan koulun jamaikalaisdubin puolelle kaiutetun huuliharpun hyytäessä kylminä tuulenpuuskina. Jacobsenin ja Headin tuotanto tavoittaa 70/80-lukujen taitteen underground-bändien synkän soinnin kuulostamatta silti kolealta. Gritissä on luonnetta.