Jokaisen menestyneen popparin carte blanche sekoilla otetaan jossain vaiheessa tarkasteltavaksi ja usein se hyllytetään. Vastaanotosta päätellen tällä levyllä M.I.A. joutuu syyniin, eikä lopputulos näytä hyvältä. Media on kyllästynyt. Neidin politiikka leimataan tekopyhäksi teeskentelyksi ja uusin levy roskaksi. Hei hei, tervemenoa. Nähdään seuraavassa syklissä.
Jos minulta kysytään, M.I.A:n aiemmat levyt eivät olleet niin loistavia kuin arvioista olisi voinut päätellä. Eikä tämä uusin läheskään niin huono. Äänimaailmaltaan uusi levy on Kalaa (2007) hallitumpi, sekä hyvässä että pahassa. Ajoittain rönsyilevää yllätyksellisyyttä on välillä ikävä, mutta toisaalta määrätynlainen karuus on parhaimmillaan sekin sympaattista.
Albumi tuo välillä mieleen Big Audio Dynamiten debyytin. Kolmas maailma on jäänyt taka-alalle. Skaala on ihailtavan laaja, XXXO:n ärränpeestä Born Freen Suicide-jyräilyyn ja vanhan M.I.A:n mieleen tuovaan Tell Me Whyhin. Kuten aiemmillakin levyillä, mieleenjäävät biisit osoittautuvat vaikeaksi lajiksi. Steppin’ Up ja Space ovat parhaat palat.
Hahmona M.I.A. on yhä mielenkiintoisempi kuin lauluntekijänä. On kiinnostavaa nähdä, ovatko hän ja esimerkiksi Manu Chao airueita uuden ajan poptähteydestä vai umpikujaan päättyvä sivujuonne.
