Löysäranteinen rumputyöskentely, säröinen slidekitarointi, tummasti groovaavat bassokuviot ja utuinen laulutulkinta ovat kaikki mukavia ominaisuuksia. Moaners osaa luoda tumman elokuvallisia tunnelmia. Välillä haetaan takaa-ajokohtauksien nopeampaa sykettä, mutta suurimmaksi osaksi viipyillään öisillä kujilla ja yökerhoissa. Syvän etelän maalaisblues kaikuu taustalla, vaikka musiikki hakeekin muotoaan kaupunkilaisesta indiepopista.
Tunnelmointi siis onnistuu, mutta tarttuvan kertosäkeen kirjoittaminen tai energinen rokkaaminen eivät. Blackwing Yalobusha on levy, joka elää taajaan esitellyistä slide-välikkeistä ja hapuilevasta riffittelystä. Niissä yhtyeen hento ja hauras ote kääntyy voitoksi. Poppailevammat laulumelodiat ja rokkaavat voimariffit taas latistuvat Moanersin käsittelyssä ponnettomaksi indienäpertelyksi. Välillä tuntuu siltä kuin introvertti taidepopyhtye tahtoisi esittää stadionballadin, mutta ei yhtään tiedä miten.
Miltei jokaisessa kappaleessa hieno tunnelmointi ja epäonninen pop-ilmaisu tuntuvat kamppailevan elintilasta. Liian usein vaisunpuoleinen epäpop voittaa.