Voi tuntua vaikealta uskoa, että Nashville Pussyn kaltainen avoimen puna- ja uppiniskainen junttibändi kärsisi identiteettikriisistä. Silti etenkin yhtyeen myöhempiä vaiheita seuratessa on häirinnyt, että se ei tiedä haluaako olla grilliruoan hajuinen ja kaljankatkuinen punkrockyhtye, Amerikan soulperinnön pesänjakaja vai pelkkää ränttätänttää huolettomasti veivaava kokoonpano. Nashville Pussyn viides studioalbumi varmistaa viimeksimainitun oikeaksi vaihtoehdoksi.
Musiikillisen linjan johonkin George Thorogoodin ja Ted Nugentin väliin paaluttanut bändi saattaa olla loppuiäkseen tuomittu b-sarjalaiseksi, mutta se kuittaa mahdolliset puutteensa olankohautuksella. Tällaista musaa ei 2000-luvulla soiteta, jotta tultaisiin hyväksytyiksi. Ei, vaikka bändi on kymmenen vuotta sitten ollut Grammy-ehdokkaana. Ne ajat ovat kaukana, sillä viimeiset vuodet se on seilannut konkurssikypsältä yhtiöltä toiselle.
Ja jos hommat hyytyvät entisestään, niin eipä haittaa: laulaja-kitaristi Blaine Cartwrightin ja tämän tissejään antavasti esittelevän kitaristivaimon Ruyter Suysin johtama bändi on omiaan kuppilan nurkkaan sopivaksi coverbändiksi.
