THE NEVILLE BROTHERS: Valence Street

THE NEVILLE BROTHERS
Valence Street
Columbia

Jo kauan sitten Nevillet kasvoivat New Orleans-funkista yli. Ymmärrettävästi, mutta sovinnaisuudessaan usein valitettavasti. Yleisö laajeni sointia valtavirtaistamalla ja poistamalla siitä hämäräperäinen suon lemu.

Veljesten lapsuuden osoitteen mukaan nimetty Columbia-debyytti yllättää joka saralla. Soololevyillään toivottomaan siirappiin sotkeutuneen Aaronin piisit ovat nyt huippuluokkaa, ei vähiten karibialaisen keinuva Pete Seegerin If I Had A Hammer, jonka siviilivastarintahenki paljastuu paljon paremmin kuin Trini Lopezin hitissä. Aaronin vanha bravuuri Mona Lisa muuttuu Wyclef Jeanin kera moderniksi hip-hopiksi Cate Brothersin Give Me A Reasonin pannessa palan kurkkuun eletyllä vereslihaisuudellaan.

Varsinaisen pehmoilun hoitaa nyt yllättäin ryhmän juurispesialisti Cyril Utterly Belovedillaan ja Charlesin jousitetulla Until We Meet Againilla, jotka muodostunevat pian massiivisiksi MTV-hiteiksi. Charlesin torvityö ilahduttaa kauttaaltaan, kuten myös hänen down home-funkysti instrumentaali nimiraitansa ja intiaanien kovasta kohtalosta muistuttava Tears.

Ehkä suurimman yllätyksen järjestää pitkään takarivissä piileksinyt isoveli Art. Siistien syntikoiden sijaan äijä pitäytyy kunnon Meters-uruissa ja laulaa todellista auktoriteettia henkivällä baritonillaan täyteläisen kypsästi. Artin sävellykset tuovat levylle aavistuksen hoodoosta. Ei niinkään nimestään huolimatta kevyehkössä Real Funkissa kuin emämaata syleilevässä Over Africassa ja tummanpuhuvassa The Dealerissä, joka tässä viittaa Jumalaan. Dimming of The Day vakuuttaa rauhoittavasti kantrahtavana gospelina.

Toivoa sopii, että kuuntelun myötä koko ajan kasvavaValence Street enteilee vaihteeksi uutta jännittävämpää lukua veljesten pitkässä saagassa.