Suicide Silence järkytti faninsa alkuvuodesta julkaisemalla nimikkoalbuminsa ensimmäisenä singlenä Deftonesin suuntaan flirttailevan Dorisin. Albumin toisena singlenä julkaistun Silencen jälkeen joukko bändin faneja keräsi allekirjoituksia albumin julkaisun estämiseksi. Lopputuloksen kuullessaan heitä ymmärtää.
Suicide Silence tuntuu albumina ahdistavan keskeneräiseltä. Bändi löytää hetkittäin uusia tuulia uralleen, mutta kuulostaa pahimmillaan uudelleenlämmitetyltä McDonalds-versiolta nu metalista. Olen lähes varma kuulleeni Run-kappaleen kertosäkeen jollain Kornin vuosituhanteen vaihteen albumilla. Lähimpänä deathcore-juuriaan levy käy Hold Me Up, Hold Me Downissa, joka toimiikin varsinaisena piristysruiskeena muuten ylipitkien ja muodottomien kappaleiden joukossa.
Suicide Silencen uran jatkon kannalta irtiotto vanhasta on rohkea liike. Siitä huolimatta bändi ja varsinkaan vokalisti Eddie Hermida eivät lunasta potentiaaliaan tällä albumilla. Rohkean uuden alun sijaan Suicide Silence -levyllä esiintyy taiteellista identiteettikriisiä poteva bändi, joka etsii suuntaa tulevaisuudelleen kierrättämällä muiden menneisyyttä.
