OMARA PORTUONDO: Buena Vista Social Club Presents Omara Portuondo

Nähtäväksi jää, kauanko lähihistorian suurimmaksi etnovetoiseksi musiikkivillitykseksi noussut cubano -huuma pitää planeettaamme otteessaan. Suomi on tälle nosteelle aivan erityisen rehevää maaperää, sillä postgetziaaninen bossa novasta kummunnut lattarimusan maihinnousu koettiin meillä ensi kertaa jo 50-luvulla, kun jazzsamba ja muut afrokuubalaistyylit alkoivat raikua soittoruokaloissamme. Havannassa 1930 syntynyt Omara Portuondo on nimetty "Kuuban Edith Piafiksi", eikä arvonimestä oikeastaan käy purnaaminen. Mutta verrattuna ilmiön 1997 aloittaneeseen, nyt jo myyttiseen Buena Vista Social Club -kiekkoon, sekä sitä seuranneisiin Rubén Gonzaleziin ja Ibrahim Ferreriin, sarjan uusin tulokas vaikuttaa ilmaisussaan oudon etäiseltä ja vähäveriseltä. Ferrerin charmantilla levyllä riipivän Silencio -dueton eideettisellä tulkinnallaan tähtiin nostanut Portuondo on omillaan parhaimmillaan albuminsa jylhemmän materiaalin parissa, mutta hivenen ristiriitaisesti myös Luis Martinez Grinanin No Me Llores Mas lukeutuu levyn parhaimmistoon. Euroopan valikoiduissa suvisissa saaristokaupungeissa tämä juttu toiminee ulkolavoilla aivan huikeasti – jos paikalliset urheilu- ja talousrikolliset ja muut firman lipuilla paikalle saapuneet musiikinystävät vain pysyvät omissa karsinoissaan tai edes pitävät kansan keskuuteen laskeutuessaan juopuneen turpansa ummessa.